Kodin kaikki tietokoneet pääsivät Skype-tasolle viitisen viikkoa sitten, kun kyllästyin tyttären rutinoihin siitä, miten hän on aina kavereiden jutuista ulkona. Suurin osa tiedonvaihdosta oli kuulema tapahtunut Skypellä ja kaveri (11-v.) olisi voinut tulla sen asentamaan. Tuumasin, etten minä ihan niin avuton ole, että tarvitsen alakoululaisten apua ja pistin toimeksi. Ei tuo vaihto ihan ongelmitta sujunut. Yhdessä koneessa ääni kiersi ikävästi ja toisessa sitä ei saatu kunnolla toimimaan.
Kodin äänimaailma muuttui kertaheitolla. Koneen äärestä alkoi kuulua yksipuolista keskustelua, kun kavereiden kommentit haluttiin kuulokkeisiin. Kun kaveri alkoi soittaa nokkahuilua, laitettiinkin yllättäen kaiuttimet päälle. Olisin toki voinut elää ilman sitä musiikkinäytettä, vaikka kaveri soittikin ihan kiitettävästi.
Suurin Skype-innostus on jo laantunut. Läksyjä sen äärellä tuntuvat tekevän, mutta ilmeisesti kokoontuvat keskustelemaan loppujen lopuksi aika harvakseltaan. Sitä kun on muutakin elämää ja paikkoja, joissa keskustella.
Minustakaan ei tullut Skype-intoilijaa. Voin istua koneen ääreen ja keskustella jonkun kanssa koneen välityksellä, mutta sitä on tullut tehtyä Mesen kautta jo monta vuotta.
